Mikrokasetit ovat hauraain koskaan massatuotettu kuluttajaäänimuoto. Nauha on vain 3,81 mm leveä (sama kuin tavallisissa kaseteissa) mutta huomattavasti ohuempi — joskus vain 6 mikronia pitkäsoittoisissa MC-120-kaseteissa. Tämä ohuempi nauha venyy, sotkeutuu ja katkeaa paljon helpommin kuin tavallinen kasettinauha.
Ensimmäinen ongelma on nauhastokki. Mikrokasetin nauha valmistettiin mahdollisimman ohueksi ja halvaksi, koska formaattia pidettiin kertakäyttöisenä — nauhoita puhelinvastaajan viesti, kuuntele se, nauhoita päälle. Oksidipinnoite on ohuempi, sideaine on halvempi ja pohjakalvo on venytettynä mekaanisen rajan tuntumaan. 30–50 vuoden jälkeen oksidi hilseilee, sideaine pettää ja pohjakalvossa on pysyvä venymämuodonmuutos, joka aiheuttaa äänenvoimakkuusvääristymää.
Toinen ongelma on tallennusnopeus. Tavalliset mikrokasetit tallentavat nopeudella 1,2 cm/s normaalitoistossa ja 0,6 cm/s pitkäsoitossa — se on 4–8 kertaa hitaampi kuin tavallinen äänikasetti. Hitaampi nopeus tarkoittaa heikompaa äänenlaatua JA suurempaa herkkyyttä mille tahansa nauhaviolle. Mikroskooppinen oksidikatkos, joka olisi kuulematon kasettinauhoitusnopeudella, aiheuttaa selvästi kuultavan aukon mikrokasetin nopeudella.
Kolmas ongelma on puhelinvastaajakonekuluminen. Miljoonia mikrokasetteja käytettiin puhelinvastaajissa, joissa samaa 30 sekunnin pätkää nauhaa nauhoitettiin ja pyyhittiin satoja tai tuhansia kertoja. Tämä toistuva käyttö kuluttaa oksidin eniten käytetyiltä kohdilta, luoden pysyviä ohentuneita kohtia, jotka katkeaa toistossa.
Neljäs ongelma on laitteet. Olympus lopetti mikrokasettinauhureiden valmistuksen 2010-luvun alussa. Sony ja Panasonic lopettivat vielä aiemmin. Näiden pienten laitteiden mekanismit hajoavat — hihnat haurastuvat, hammasrattaat murtuvat, päät korrodoituvat. Toimiva Olympus Pearlcorder tai Sony M -sarjalainen vuonna 2026 on onnenpotku.
