Kelanauhuri käyttää samaa peruskemiaa kuin VHS — rautaoksidipartikkelit kiinnitettyinä polyesteripohjaan polyuretaanisideaineella. Joten se kärsii samasta ongelmasta: sideaineen hydrolyysistä. Vuosikymmenten kuluessa sideaine imee kosteutta ja hajoaa, jolloin oksidikerroksesta tulee tahmea. Kelanauhurin kohdalla tulos on dramaattisempi kuin VHS:llä, koska nauha on suorassa kosketuksessa toistopään, navan ja painotelan kanssa — ja mikä tahansa näistä voi vahingoittua tahmeasta nauhasta.
Yleisin vikaantumistapa on "tarttuvan nauhan oireyhtymä" (sticky shed syndrome) — sama ongelma, jonka kuvaamme VHS-oppaassamme, mutta ääniseurauksin videoseurausten sijaan. Tahmea kelanauha vinkuu toistettaessa, jättää ruskeaa oksidijäämää päähän ja menettää asteittain materiaalia jokaisen toistokerran myötä. Ampex 456 -nauhalle tehdyt nauhoitukset (hallitseva studionauhalaatu vuosina 1975–1992) ovat erityisen alttiita — kokonaisia sukupolvia masternauhoituksia rockbändeiltä, klassisista orkestereista ja radioarkistoista on vaarassa.
Toinen ongelma on sideaineen vaeltaminen. Joidenkin kelanauhureiden nauhoissa (erityisesti Scotch/3M:n 1970-luvun nauhoja) sideainekoostumus vaelsi nauhapakan läpi ajan myötä, jolloin kerrokset tarttuvat toisiinsa. Nauhat, jotka ovat olleet kelalla vuosikymmeniä, voivat muodostaa kiinteän lohkon yhteen tarttuneita kerroksia, joita ei voi purkaa tuhoamatta nauhoitusta.
Kolmas ongelma on itse nauhapohja. Jotkut ennen 1970-lukua tehdyt nauhat käyttivät paperi- tai asetaattipohjamateriaaleja, jotka ovat vanhentuneet huonosti — paperi murenee, asetaatti kehittää etikkaoireyhtymän (vinegar syndrome). Nämä vanhemmat nauhat vaativat erityistä varovaisuutta toistossa.
Neljäs ongelma on toistolaitteisto. Studiolaatoiset kelanauhurit kuten Studer A810 ja Tascam BR-20 lakkasivat valmistamasta 1990-luvulla, ja ne ovat nyt kalliita keräilyesineitä. Toimiva studiolaite vuonna 2026 maksaa 2 000–8 000 €. Useimmilla digitointipalveluilla ei ole sellaista.