9,5 mm Pathé -filmillä on kaksi ongelmaa, joita mikään muu kuluttajaelokuvaformaatti ei jaa. Ensimmäinen on perusmateriaali. Ennen vuotta 1950 valmistetut 9,5 mm -kelat ovat yleisesti selluloosanitraattia — samaa kemiallisesti epävakaata, erittäin tulenarkaa perusmateriaalia, jota varhainen ammattimainen 35 mm käytti. Nitraatti hajoaa vaiheittain: ensin se muuttuu hauraaksi ja väri muuttuu, sitten se vapauttaa typpihappoa hajotessaan, sitten se muuttuu tahmeaksi ja lopulta voi syttyä itsestään korkeissa lämpötiloissa tai kemiallisesti itsesyttyä. Tämä ei ole teoreettinen riski — nitraattipalot tuhosivat monia elokuva-arkistoja 1900-luvulla.
Toinen ongelma on mekaaninen. 9,5 mm Pathé käyttää keskireikää — yksi vetoreikä jokaisen kuvaruudun välissä, ei reunoissa kuten jokaisessa muussa elokuvaformaatissa. Tämä oli Pathén taitava ratkaisu maksimoida kuva-ala kapealla filmillä, mutta se tarkoittaa, että reikä kulkee suoraan optisen polun läpi. Mikä tahansa repeytyminen, venyminen tai kutistuminen keskireikässä vahingoittaa suoraan kuva-aluetta. Eikä mikään 8 mm:lle, Super 8:lle tai 16 mm:lle rakennettu skanneri pysty käsittelemään 9,5 mm:ää — kuljetusmekanismit ovat täysin erilaiset.
Kolmas ongelma on väri. Suurin osa 9,5 mm:stä on mustavalkoista, koska Pathé Frères oli vahvimmillaan mykän ja varhaisen äänikauden aikana. Harvat värilliset 9,5 mm -kelat (Pathéchrome) käyttivät sävytystä ja toonaamista todellisen värifilmin sijaan, ja väriaineet ovat haalistuneet pahasti vuosisadan aikana.
Neljäs ongelma on toistolaitteiston löytäminen. Pathé lopetti 9,5 mm -projektorien valmistuksen 1960-luvulla. Varaosia ei käytännössä ole olemassa. Useimmat elokuvalaboratoriot vuonna 2026 hylkäävät 9,5 mm -työt, koska heillä ei ole laitteistoa.
Suomessa 9,5 mm Pathé on erityisen harvinainen — useimmat kelat ovat peräisin isovanhemmilta, jotka asuivat tai matkustelivat Ranskassa, Belgiassa tai muualla Manner-Euroopassa. Juuri siksi jokainen säilynyt kela on korvaamaton perheen muisto.
