Digitoi 16 mm -filmisi

16 mm -filmiä on tehty kahdesta pohjamateriaalista: selluloosa-asetaatista (käytössä 1923–1990-luku) ja polyesteristä (1990-luvulta eteenpäin). Asetaattipohjainen 16 mm kärsii etikkasyndroomasta (vinegar syndrome) — samasta kemiallisesta hajoamisesta, joka vaikuttaa 8 mm- ja Super 8 -filmeihin. Asetaattipohja vapauttaa etikkahappoa hajotessaan, filmi kutistuu ja käpristyy, ja lopulta sitä ei voi ajaa minkään projektorin tai skannerin läpi. Suurin osa koti- ja ammattikäytön 16 mm -keloista 1920-luvulta 1980-luvulle on asetaattipohjaisia ja vaarassa.

Värifilmimateriaalit olivat 16 mm:ssä yleensä vakaampia kuin koti-8 mm:ssä — suuri osa vastaanottamastamme koti-16 mm:stä on Kodachrome- tai Ektachrome-materiaalia, jotka haalistuvat hitaammin kuin halvemmat värimateriaalit. Mutta 50–80 vuoden aikana parhaatkin värifilmit menettävät värikylläisyyttään ja siirtyvät kohti magentaa tai keltaista.

16 mm:llä on yksi ainutlaatuinen ongelma, jota 8 mm:llä ei ole: ääni. Monissa 16 mm -keloissa ääni on tallennettu suoraan filmille joko optisena raitana (muuttuvan alueen tai muuttuvan tiheyden kuvio kuvan vierellä) tai magneettinauhana. 16 mm:n magneettinauhat ovat hauraita ja alttiita hilseilylle, ja niiden toistaminen vaatii erikoislaitteita. Useimmat digitointipalvelut ohittavat äänen kokonaan tai tallentavat sen huonosti.

Neljäs ongelma, joka on yhteinen kaikille filmiformaateille, on toistolaitteisto. 16 mm -projektorien valmistus päättyi 1990-luvun alussa ja varaosia on niukasti. Arkistojen käyttämät ammattifilmiskannerit maksavat yli 50 000 € — useimmilla digitointipalveluilla ei ole sellaisia.