U-matic-kasetit 1970- ja 1980-luvuilta kärsivät sticky shed -oireyhtymästä (tarttuva nauha) vakavammin kuin lähes mikään muu kuluttaja- tai ammattimuoto. Sonyn, Maxellin, Ampexin ja 3M:n U-matic-nauhoissa käytetty polyuretaanisideaine hajoaa kosteuden vaikutuksesta — prosessia kutsutaan hydrolyysiksi. Sideaine muuttuu tahmeaksi ja liimamaiseksi, magneettinen oksidikerros irtoaa polyesteripohjakalvolta, ja nauhaa on fyysisesti vaarallista toistaa. Jos yrität toistaa sticky shed -vaurioitunutta U-matic-kasettia valmistautumattomalla dekkarilla, toistopäät tukkeutuvat, mekanismi saastuu ja kasetti saattaa tuhoutua lopullisesti.
Home on toinen suuri ongelma. U-matic oli laajasti käytössä YLE:ssä, alueellisissa tv-asemilla, yritysten av-osastoilla ja julkisissa arkistoissa — joista monet eivät olleet ilmastoituja. Kosteissa kellareissa, autotalleissa ja varastohuoneissa 30–40 vuotta säilytetyt kasetit saapuvat usein näkyvällä homekasvustolla nauhan pinnalla tai kasetin kuoren sisällä. Home ei ole pelkkä kosmeettinen ongelma — se levittää itiöitä toistopäille ja voi tehdä koko laitteesta käyttökelvottoman tunneiksi.
Kolmas ongelma on laitteet. Sony lopetti U-matic-dekkarien valmistuksen 1990-luvulla. Toimivat broadcast-U-matic-nauhurit (BVU-950, VO-9800-sarja) maksavat käytettyinä 1 500–5 000 € vuonna 2026, ja tarjonta pienenee joka vuosi. Toistopäät kuluvat, vetorullat hapertuvat ja varaosia ei käytännössä ole. Useimmilla digitointipalveluilla ei ole tarvittavaa laitteistoa eikä osaamista.
Neljäs ongelma on formaatin monimuotoisuus. U-matic-kasetteja on kolmea keskenään yhteensopimatonta tyyppiä: Lo-Band (alkuperäinen 1971), Hi-Band (laadukkaampi ammattiversio vuodesta 1974) ja U-matic SP (broadcast-versio vuodesta 1986). Hi-Band-kasetin toisto Lo-Band-dekkarilla tuottaa vääristyneen kuvan. Monet digitointipalvelut eivät edes tiedä, mitä varianttia käsittelevät.
